Minä, Romulus ja Remus

Aika: 80-luvun alkupuoli, paikka: Säkylä.

Kuten kaikki tiedämme, Säkylä sijaitsee Pori-Rauma-akselilla noin 200 kilometriä pääkaupungistamme. Tuossa pahaisessa tuppukylässä alkoi pyöräharrastukseni.

Kuten niin monesti aikaisemminkin, isoveljeni oli askeleen edellä... Hän valmisti paikallisessa laboratoriossa pyörän, joka oli kaikin tavoin ylivertainen (suorituskyky, katu-uskottavuus) muihin aikalaisiinsa verrattuna. Tätä kirjoittaessani joudun pohtimaan, uskallanko edes mainita tuon edesmenneen kulkuvälineen käänteentekeviä salaisuuksia. En. Miksikö? Eihän olisi kivaa, jos kadut olisivat äkkiä pullollaan huonoja kopioita.

Takaisin tarinaan; kun oli tullut juhlallisen paljastamisen aika, piti tuolle uljaalle luomukselle tietenkin keksiä nimi. Koskaan ei nimen keksiminen ole ollut niin helppoa! Kun tuo kaksipyöräinen "susi suden vaatteissa" rullasi ulos telakalta, hyppäsi ala-asteen historiankirjan sivujen välistä nimi, nimi joka laskeutui satulalle kuin arkkienkeli tuomiopäivän aamuna.

Legenda oli syntynyt! ROMULUS oli syntynyt!

Oma kommenttini ei ollut kovin hohdokas: "hyi helvetti, mikä rumilus..."

"Eiku Romulus", veljeni korjasi ylpeän isän äänellä.

Itse ajelin niihin aikoihin ympäri kylän raittia Tunturi Poni -merkkisellä lainapyörällä. Jostain hassusta syystä olin vieläpä tyytyväinen siihen surkimukseen. Vähänpä tiesin pyöräilystä tuohon aikaan.

Halveksuntani Romulusta kohtaan jatkui vuoden, jopa kaksi. Yritin kerran jos toisenkin koeajaa tuota metallihirviötä - huonolla menestyksellä. Isoveljeni heitti noloille yrityksilleni yksinomaan isoille veljille kuuluvan "isovelikatseen", tiedättehän pikkuveljet sen "voi poika kun tietäisit" -ilmeen.

"Olkoot saatana!" totesin ja pysyttelin kiltisti tavallisen Tunturi Ponin selässä. Romulus oli yksinkertaisesti ajokelvoton.

Mikä sitten käänsi pääni?

Kenties merkittävin tapahtuma tuon suuren valaistumisen tiellä oli parhaan ystäväni vierailu Säkylässä. Saavuttuani mummoni pihaan, kaverini iski silmänsä Romulukseen. Pyörä lepäsi telineessä odottaen tarpeeksi uskaliasta yrittäjää, joka nousisi sen leveään selkään...

"Saatanan makee, saaks sitä koittaa?"

"Joo, se on kyllä mun veljen, mutta eihän sille tarvii kertoa."

Kaverini otti Romuluksen telineestä ja nousi satulaan...

"Siinä on aika villi ohjaus, tosi karsee", varoitin häntä.

"Kyl mä tän kesytän." (Ja niin hän tekikin.)

Sitten hän polkaisi veljeni pyörähirviöllä itään, ja palasi muutaman minuutin kuluttua lännestä silmät intoa leiskuen.

"Jeesus mikä peli, saaTANAN hyvä ajaa!"

Olin ymmälläni, paras ystäväni kehui maasta taivaisiin maantiejyrän, jota minä pidin ajokelvottomana "mukamaspyöränä". Tässä hommassa oli jotain mätää. Seuraavan kerran kun kävin Säkylässä, päätin ottaa asiasta selvää.

Niinpä sitten eräänä kauniina kesäiltana oli aika kokeilla kesyttääkö mies (pikkupoika) pyörän, vai pyörä miehen (pikkupojan). Meditoituani hetken lausuin nuo kuuluisat mietiskelijöiden sanat: "äh, paskat, eiku menoks!"

Ensimmäiset 50 metriä olivat sitä samaa epämiellyttävyyttä kuin aina ennenkin. Sisukkaana suomalaispoikana en luovuttanut, vaan kiukustuneena polkaisin tuon yönmustan ratsun lähelle kattonopeutta ja silloin se tapahtui... Tärisevä horisontti tasaantui, huojuva ohjaustanko asettui aloilleen ja pakarat saivat tukevan otteen naistenpyörästä saatuun satulaan. Sillä hetkellä tiesin kesyttäneeni Romuluksen ja löytäneeni paikkani universumissa.

Siitä lähtien kunnioitin veljeni luomusta aivan uudella tavalla. Lainailin Romulusta aina kun vain pystyin ja hieman surumielisenä minun oli tunnustettava tosiasiat, paluu Tunturin selkään oli mahdoton, valon nähtyäni en voinut enää sulkea silmiäni.

Ei mennyt aikaakaan, kun vanha totuus nosti päätään, "ainahan voit lainata, mutta omakin pitäisi saada". Siispä sulkeuduin laboratorion uumeniin rakentelemaan omaa versiotani Romuluksesta.

Miksikö rustasin samanlaista? Haluan uskoa (vielä vuosienkin jälkeen), että kyseessä ei ollut mielikuvituksen puute, vaan pyörän mallin erinomaisuus. Miksi rakentaa väkisin epävarma uutuus, kun tuotekehittely oli jo tehty puolestani.

Pian myös minulla oli edessä ratsuni nimeäminen, toimenpide johon ei pidä ryhtyä kevein mielin, eikä kiireessä. Pohtiessani vaihtoehtoja, ajatuksiini tunkeutui veljeni pyöräpaholainen... veljeni Romulus, veljeni, Romulus... HA! Heureka! Nimi iski päähäni kuin halvan scifi-elokuvan erikoistehostesalama: REMUS oli syntynyt!

Nyt kun pyörällä oli nimi ja ilmaa renkaissa, oli koeajon aika. Pelokkaana nousin Remuksen satulaan ja polkaisin vastasyntyneen vauhtiin... siitä hetkestä maantie oli minun.

Entäpä miten veljeni suhtautui kätteni töihin? Pakollisen plagiointiselkäsaunan jälkeen hän oppi jopa (vähän) arvostamaan Remusta; ehkäpä hänestä oli hauska ajatus isona veljenä saada pikkuveljeltään pyörälleen pikkuveli.

Tämäkään tarina ei olisi täydellinen ilman pientä pyörien välistä vertailua, eihän? Hm... Romulus oli kilpatraktori, jolla ajoi sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Remus oli "pyörien Porsche", jolla väisteli vaikka sadepisaroita. Romulus puski sysimetsän kumoon, Remus kulki vaikka vetten päällä. Tätä voisi jatkaa loputtomiin, tärkeintä lienee, että ne olivat kultaisten pyöräilyvuosien tuotekehittelyn helmiä, veljekset jotka rakensivat Rooman (sinnehän kaikki pyörätiet vievät...)

Entä missä nuo kilometrien nielijät tänä päivänä ovat? Vastaus on lyhykäisyydessään surullinen, välinpitä... tietämättömät sukulaiset, jotka luulivat, että pikkupojista joskus tulisi miehiä, ovat aikain saatossa heittäneet pois osa osalta "ei enää tärkeät romut"...

Kevyet mullat... ruosteet... Romulus ja Remus.